Eilen kävin ruokkimassa luovuusvajettani Baba Lybeckin vetämässä kirjallisuusillassa Savoyssa. Kirja Vieköön-tapahtumassa haastatellaan ajankohtaisia kirjailijoita ja jutustelun välissä näyttelijät esittävät kirjoista valittuja kappaleita.
Vaikka koin että juontaja oli yllättävän hermostunut eikä ihan saanut toivomaansa otetta kirjalijoista tai keskustelusta, oli ilta tunnelmallinen, mielenkiintoinen, antoisa ja hauskakin sekä välillä jopa henkeäsalpaavan koskettava. Minuun teki odotetusti syvän vaikutuksen Selja Ahava, joka oli silminnähden järkyttynyt ja kenties traumatisoitunut kokemastaan. Kirjansa käsittelee miehensä sukupuolenvaihdosta ja sitä seuraavaa eroa ja tuntemansa ihmisen ja todellisuuden menetystä. Vaikkei moni ole joutunut ihan sellaista järktystä läpikäymään, uskon että moni meistä on menettänyt kuvittelemansa totuuden ja ehkä siinä yhteydessä myös tuntemansa läheisen sellaisena kuin häntä tunsimme. Tunnistin myös itse sen kauhun ja ehkä häpeänkin jota kokee, kun joutuu uudestaan ja uudestaan kertomaan kokemastaan järkytyksestä ääneen. Kuitenkin joka kertomalla tuska hälvenee ja lopulta siitä tulee osa omaa menneisyyttä ja persoonaa. Ahavan kirja tarttui tietysti mukaan, mutta saa nyt odottaa hyllyssä kunnes saan Ferranten sarjan loppuun.
Hieman yllättäen myös piispa Eero Huovinen teki suuren vaikutuksen minuun. Kaikessa miltei ärsyttävässä hitaudessaan hän laukoi nasevia ja yllättäviä kommentteja ja sain jopa sen käsityksen, ettei hän edes usko Jumalaan. Ehkä hän liioitteli kun sanoi, että elämä on lähinnä jatkuvaa painia ja kärsimystä, mutta siihen yhdyn että ilman näitä ei kehitystä tai kasvua tapahdu. (Tapahtuuko sittenkään, mutta ilman vastoinkäymisiä ei ainakaan.) Ja vaikka hän kärjisti että lukeminen voittaa elämisen anytime, en sanoisi niinkään, mutta kylläpä kirjat toimivat itsetutkiskelun ja itsetuntemuksen työkaluina - ainakin minulle.
Illan ehkä tärkein anti oli jonkinlainen oivallus siitä, ettei elämää tai tapahtumaketjuja voi aina jäsennellä tai ymmärtää, vaikka kuinka niin haluaisimme. Mutta voimme hyväksyä että näin on ja yrittää hellittää otetta siitä tarpeesta ja saavuttaa sillä jonkinlaista rauhaa. Jäin myös pohtimaan anteeksiantoa ja armoa ja sitä, miten paljon kevyempi kantaa on anteeksianto kuin viha ja kauna. Entä onko toisen petos sittenkän sitä, vai onko olemassa toisenlainen totuus.
Tässä ei sinänsä mitään uutta, mutta jälleenherätys.
Tapahtuman aikana heräsi myös nukuksissa ollut luovuus; olisin piirtänyt ja kirjoittanut heti kotiin päästyäni, jos olisi vain ollut aikaa. Luovuutta pitää muistaa ruokkia. Syksy vie minua tässä aina oikeaan suuntaan.
Ja taas jäivät uutiset katsomatta, kun piti näköjään kirjoittaa. Siitä - kirjoittamisesta - voisin kirjoittaa paljonkin lisää, mutta ehkä joskus toiste.
En ole muuten pitkään aikaan kirjoittanut suomeksi, enkä tiedä oliko tämäkään sitä. Kirjain vieköön.
