Elämä on kyllä eriskummallinen. En nyt tarkoita mitään tiettyä, vaan kaiken kaikkiaan. Ne kaikki pienet ja suuret asiat joista päivät ja elämä rakentuu.
Kuten se, että tämä kirjoitus jyskytti päähäni suomeksi vaikka en ole kirjoittanut kuukausiin toisella kotimaisella. Ylipäätään se, että tulin saunasta ja tuli niin pakottava tarve kirjoittaa; jotain, tätä, mitä tahansa - että kompastuin ovimattoon kiirehtiessäni.
Kaikkeen on syynsä; joskus tiedän, usein en.
Eräänä iltana juuri ennen nukahtamistani näin edessäni oman piirrustukseni, jota en ole koskaan kyllä piirtänyt: Muodoton, ruma, harmaa otilus kulki vähän sivuttain, panta roikkuen kaulasta pitkin jalkakäytävää. Alla oli teksti "Tänään kadulla tuli vastaan lihava, hymyilevä koira joka oli kadottanut isäntänsä."
Joskus, kun suunta on hukassa, rakennan elämälleni kehykset. Harvemmin pysyn niiden sisällä, mutta kuvitelma antaa minulle sisäistä rauhaa. Sitten herään jonakin kauniina päivänä siihen että kaikki on loksahtanut kohdilleen, kuin huomaamatta, ja kehykset unohtuneet. Ehkä tämä on juuri se, mikä kutsutaan elämäksi.
Tänään yllättäen mieleeni tullut kehyksen tapainen oli oman elämäni bucket list. Tosin bucket listin ei tarvitse olla mahtipontinen: nyt siihen ei laiteta kirjan kirjoittamista tai lastenkirjan kuvittamista tai pientä takorautaparvekkeellistä asuntoa eteläaurinkoon päin, vaikka sellaiset kenties löytyvätkin salaisista haaveistani.
Tämä bucket list on sellainen, johon kirjaan ne pienet arkeen mahtuvat haaveet; paikat joissa käydä, elokuvat joita katsoa, kirjat joita lukea, ravintolat joissa syödä. Nämä jotka tulevat vastaan päivittäisissä dialogeissa tai somevirrassa mutta unohtuvat helposti samantien. Jos kirjaan ne ylös, voin aina klikata itseni omaan bucket listiin ja poimia siitä jonkun kohdan toteutettavaksi.
Mutta ennen sitä luen loppuun tarinan Ernest ja Hadley Hemingwaysta. Nyt se on vasta aluillaan; vain kutkuttavaa ihanuutta; mikään ei ole heidän väliltään ehtinyt vielä kuolla.