Idyllin toisella puolen

Vaikka kotitoimisto on ihana optio, on sillä myös heikkoutensa. 

Kotoa työskennellessäni haaveilen usein pitkistä lounaista (ei sillä lailla pitkistä, vaan ajallisesti) jossakin kulmilla, täällähän on ravintoloita pilvin pimein. Käytännössä löydän useimmiten itseni vielä puoliltapäivin trikoista ja takkutukasta ja sellaisesta nälänhädästä ettei sekuntiakaan voi odottaa. Siispä syön toisella kädellä vähän avokadoa raejuustolla tai riisikakkuja tai jugurttia tai mitä nyt jääkaapista sattuukaan löytymään (riippuen siitä, onko lapsiviikko vai ei).

Itse lounastauko saattaa sitten mennä johonkin aivan muuhun kuin syömiseen, kuten siivoamiseen, pyykkäämiseen tai - niin kuin eilen - pojan hukkuneen koulukirjan metsästämiseen.

Ja kotitoimistossahan työt eivät lopu. Siinä se tietokone ja ne kaikki paperikasat j to-do-lsitat (olen vanhanaikainen) lojuvat vielä iltamyöhään. Ja kun sinulle soittaa intialainen jolle sinun täytyy kolmesti väittää linjan olevan niin huono ettet kuule, vaikka todellisuudessa et vain ymmärrä mitään, täytyy sinun siinä pelossa että hän muuten soittaa taas seuraavana päivänä ottaa yhteyttä amerikkalaiseen kollegaan puoli kymmeneltä illalla. Kyseisen kollegan kanssa meneekin niin pitkään että tyystin unohdat ne uunissa olevat rosmariini-oliiviöljy-lohkoperunat joihin tuli aikaisemmin ihan hillitön himo, kun sinuun iski päivän kolmas nälkä.

Jos sinulla käy tuuri, pystyt kuitenkin syömään suurimman osan maukkaan dippikastikkeen kera.