En ole tämän vuodenajan ystäviä. Koskaan ollut. Kun koen syksyn tulon aina inspiroivana, innostavana ja jonkun uuden alkuna - varaan tuhat kurssia ja projektia, sisustelen tai järjestän huoneet uudelleen tai alan joogata täi käydä salilla tai kirjoittaa tai piirtää tai kuvata - on minulle alkuvuosi pelkkä musta aukko.
Mistään en saa kiinni ja lisääntyvä valo puolestaan vetää mieleni matalaksi vaikka se järjen tasolla onkin tervetullut. Näin on ollut, tuskin mikään poikkeus tämäkään vuosi.
Olenhan aina pysynyt pinnalla kuitenkin. Onneksi juuri alkanut vuosi tuo pakostakin mukanaan uusia projekteja ja mullistavia muutoksia, joita aina janoan. Voin siten antaa muutosten viedä minua, sen sijaan että minun tarvitsisi muuttua. Sopiihan sekin.
Ja onhan tämä kieltämättä kaunista. Kun saavuin Tukholmasta viime maanantaina näin hytin ikkunasta kauneimman koskaan näkemäni: aurinko oli nousemassa ja meri savusi lämpöään. Näkymä oli satumainen ja riensin kannelle kuvaamaan. En ollut ymmärtänyt että pakkasta oli viitisentoista astetta ja viima oli jäätävä. Pipo ja hanskat jäivät hyttiin mutta siellä liukastelin kuitenkin aikani japanilaisten seurassa. Aika katosi kuvatessa, kuten myös tunto sormista.
PS Alkaneen vuoden haasteisiin kuuluu blogin lisäksi tämä; suomeksi kirjoittaminen. Olkoon se hyve tai hoono, otan tämän riskin. Jossakin minun täytyy suomenkieltäni harjoitella ja juuri nyt on se tämä paikka. Olen liian vanha pelkäämään. Tai toki pelkään, jo blogin pitämistä, saatikka suomeksi, mutta kai ne pelot on voitettava jotta ei jäisi paikoilleen junnaamaan.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar